Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 26. toukokuuta 2015

Kukkuluuruu!

Ei.Voi.Olla.Totta!!!
Tiesin että viimeisimmästä päivityksestä on kulunut aikaa
enkä ole käynyt kurkkaamassakaan koko blogia mutta...
Mutta.... Että MARRASKUUSSA viimeksi!!!!
Nyt hävettää.

Tai no, ei hävetä. Kaduttaa. 
On tapahtunut paljon kaikenlaista joka olisi ollut mukava jakaa täälläkin
mutta enhän nyt tietenkään edes muista kaikkea!

Huhtikuinen Thaimaan loma on sellainen juttu joka ansaitsee ihan oman postauksensa, 
en tee sitä nyt.
Enkä kerro milloin sen teen, se kun ei tule silloin tehdyksi :)
 Yllätän teidät :)
Tai jos täällä ei kukaan enää käy niin sitten yllätän ihan vain itseni :D

Thaimaasta....
 
Putiikista varmasti olen viime postauksessa kertonutkin, 
ainakin olettaisin niin 
sillä toteutimme taas samalla porukalla saman suunnitelman
ja tällä kertaa pop up-kauppa Uniikki Putiikki avasi ovensa jo lokakuussa
osoitteessa Topeeka 58, Kauhajoen keskustassa.

Tällä kertaa siinä kävi niin ettei joulunalusputiikki riittänytkään kahdelle meistä,
vaan vuodenvaihteen jälkeen jäimme Annikan kanssa
 jatkamaan puotipuksun hommia Hannan keskittyessä maalaustöihinsä.

Tuota puotipuksuilua on riittänyt näihin päiviin saakka,
kesäkuun lopussa laitamme kuitenkin ovet säppiin, 
lomailemme hieman (lomailuun sisältyy myös markkinoilla ja muissa tapahtumissa kiertelyä)
ja syksymmällä palataan jälleen asiaan jos siltä tuntuu :)
Ja luulenpa että tuntuu, 
onhan tuosta höperöiden mammojen kaupasta tullut jo melko iso osa elämää...

Alkuvuosi on ollut kotona nihkeä,
poikien koulunkäynti on aiheuttanut melkoisen määrän harmaita hiuksia.
Meillä on molemmat pojat (vanhempi 16 ja nuorempi 9v.) jästipäistä sorttia
eikä koulunkäynti kiinnosta kumpaakaan tippaakaan.
Aamut ovat olleet aikamoista tappelua ja osaksi tästä syystä jäin lopulta 
henkilökohtaisen avustajan työstäni pois.
Näin jälkikäteen tajuan ettei totaalinen uupuminen ollut kaukana.
 
Viime keväästä maaliskuuhun asti mieheni hoiti yksin lasten kouluunlähettämisen,
nyt on ollut hieman helpompaa, nohh, hieman vähemmän hankalaa
nuo aamut kun hänen ei ole tarvinnut yksin vääntää molempien poikien kanssa.
Inhottaa kun tuntuu että koko ajan täytyy kaikille selitellä että
kyllä ne nukkuvat riittävät yöunet, kyllä ne syövät aamiaista,
kyllä olemme suht normaaleja (vai olemmeko???) vanhempia...

Alan ymmärtää ettei äitikään pysty ihan kaikkeen.
Käydä töissä, huolehtia erityislapsen ja kolmen muun lapsen tarpeista,
pitää Putiikkia pystyssä, huolehtia omasta kunnostaan, avioliitosta,
hoitaa ruuat, laskut, harrastuksiin kuskaamiset... Lista on loputon.
Tuntuu että vanhempia pitäisi olla vähintään viisi
että saisi kaiken tehtyä niinkuin pitää.
Siispä on pakko priorisoida ja koettaa hyväksyä se tosiasia
että olen kuitenkin vain ihminen enkä pysty kaikkeen.

(Onneksi pojat eivät ole vielä kysyneet millainen olen itse ollut koulussa.
Valitettavasti, jos tuo taipumus on periytyvää, 
se on periytynyt minulta.)

Välillä meinaa epätoivo ottaa vallan mutta huumori auttaa siihenkin...
 Muu perhe varmasti toivottaisi äidin mielellään hornan tuuttiin,
mutta pakkohan se on jonkinlainen järjestys olla
ja usein sitä peräänkuulutankin suureen ääneen.
Turhauttavaahan se on,
kun itse tulet iltapäivällä kotiin rättiväsyneenä
ja eteisessä tervehtivät kuraiset, sinne tänne potkitut kengät,
muutaman askelen päässä takit, pipot, reput...
Keittiö näyttää siltä että jokaista vesihörppyä varten olisi jokainen lapsista
ottanut uuden lasin, juusto lojuu pöydällä pehmenneenä,
voi on sulanut ja maito lämmennyt. 
Välipalalautaset pöydässä.
Leivänmurusia siellä täällä.

Tuttu juttu monelle neljän tai useamman lapsen äidille?
Toivottavsti en ole ainoa.
Toisinaan kyllä tuntuu siltä että kaikkien muiden lapset
vievät tavarat paikoilleen mutta meidän kohdalla on sattunut jokin 
ohjelmointivirhe jota meikäläisen taidoilla ei korjata.

Tätä tämä elämä on tällä hetkellä,
ja lohduttaudun ajatuksella ettei mikään ole ikuista
ja pian, aivan liian pian, kaipaan tätä aikaa.
Nyt sitä on kyllä vaikea uskoa mutta niin kai se kuitenkin on :D

Nii just!
Nyt muutes on taas se aika vuodesta kun värkkäillään
Nummirockiin Warrior helmet -pipoja.
Tänä vuonna aloitin hyvissä ajoin, 
jo ennenkuin rokkiväki oli niitä tilannutkaan!
Viime vuonna olin niin myöhään asialla että pipot loppuivat kesken
ja vietin juhannusyön virkkaamalla vielä pari lisämösää.
Tosin nyt täytyy varoa ettei käy niin, 
että saatuani projektin hyvään vauhtiin luulen että on varaa löysäillä
ja sitten tulee taas kiire. 
Pitääkin taas jatkaa kun sain kasan pupuja välillä valmiiksi.


Näitä on kymmenen eriväristä äitipupua
ja jokaisella omanvärinen vauva, 
tai "pikkulikka" niinkuin Pipsa (viikon kuluttua 4v) ilahtuneena huudahti
nähdessään ensimmäiset valmiina.
"Ai ooksä tehny tommoset pikkulikat!"

Muuten on ollut inspis hukassa enkä ole saanut paljoakaan valmista aikaan.
Jotenkin rankka talvi ja kevät takana ja välillä on käynyt mielessä 
että tuleekokaan sitä innostumisen tunnetta enää koskaan.
Se on ollut ikäänkuin kovasti odotettu vieras joka kuitenkin vain piipahtaa eteisessä,
 norkoilee ovensuussa muttei riisu kenkiä eikä takkia
ja lähtee ennenkuin ehdin kutsua peremmälle ja keittää kahvia...

Nyt alkaa jo tuntua että se saattaisi tulla pidemmälle visiitille 
kunhan seuraavan kerran kuljeksii näillä nurkilla :)

Täällä alkaa olla nuorimmaisten nukkumaanmenoaika, 
iltapuurot on laitettava tulille ja tänä iltana luetaankin
äidin lempparia, Peppi Pitkätossua!


1 kommentti: